Olen aloittanut äitiysloman. Laskettuun aikaan on vielä kuukauden verran. Tähän asti kaikki on mennyt hyvin. Olen välillä tuskastunut siihen, että valtavalta tuntuva vatsa on tiellä enkä voi tehdä kaikkea mitä haluan. Vauvan liikkeet tuntuvat enimmäkseen hassuilta, joskus epämukavilta. Kotona on vielä niin paljon tekemistä ja aika taitaa loppua kesken, kaikki ei tule olemaan valmiina vauvaa varten.

Tunteiden vuoristorata ei todellakaan loppunut siihen, kun raskaus alkoi. Näiden kuukausien aikana olen käynyt läpi todella monenlaisia tunteita ja ajatuksia aina siitä lähtien, että haluanko minä nyt ihan oikeasti tätä. Se aiheutti myös huonoa omaa tuntoa - olihan tämä raskaaksi tuleminen niin vaikeaa - tuntui siltä, että pitäisi olla vain onnellinen eikä saisi tuntea ahdistusta tai muutakaan negatiivista tulevasta tuntemattomasta.

Jostain syystä olin ollut täysin keskittynyt varautumaan siihen, että en ikinä tule raskaaksi. Niinpä sitten unohdin varautua siihen, että niin käy. (Kuulostaako tämä ollenkaan järkeen käyvältä?)

Vaikka toisaalta luulen, että ei raskaaksi tulemiseenkaan voi varautua. Vaikka kuinka on kuunnellut ystävien juttuja näiden odottaessa, niin he ovat jättäneet todella paljon kertomatta. En myöskään etsinyt netistä vertaistukea raskaana olemiseen vaikka lapsettomuuden kohdalla niin tein. Oma äitini on ollut paras tukeni raskauden aikana. Ja sellainen pieni kirja, jonka sain neuvolasta. Kirjassa kerrotaan raskauden kulku viikko viikolta.

Onnellinen loppu kuitenkin jo häämöttää. Palaan sitten vielä raportoimaan, kumpi tuli.