Aikaa on kulunut pari vuotta siitä, kun olen kirjoittanut yhtään mitään. Blogi oli jonkin aikaa salainenkin, koska en tiennyt, mitä sille haluan tehdä. Nyt kun olen uudelleen antanut kaikille mahdollisuuden lukea sitä, sitä on silloin tällöin joku ainakin vilkaissut.

Luulen, että tämän jälkeen en enää kirjoitakaan tähän blogiin. Jätän sen silti kaikkien luettavaksi. Jos yksikin kohtalotoveri saa tämän lukemisesta itselleen tukea ja rohkaisua - tai jotain muuta, joka auttaa jaksamaan - tämä päiväkirja täyttää sen tehtävän, joka sillä nyt on.

Niin, paljon on tapahtunut ainakin ajatuksissani tuon kauan aikaa sitten kirjoitetun edellisen mietelmän jälkeen.

Luulin tulleeni raskaaksi. Sitten kun en ollutkaan, olinkin helpottunut. Pohdiskelin asiaa. Muistelin, millainen ensimmäinen vuosi vauvan kanssa oli ollut (ei helppo). Mietin ikääni. Kuulostelin itseäni, voinko riittävän hyvin, että jaksan uuden raskauden, jos sellainen olisikin tulossa.

Lopulta tulin siihen tulokseen, että en sittenkään enää jaksa ja halua yrittää.

Nyt teen sitä surutyötä. Ja olen onnellinen siitä, että meillä on yksi ihana lapsi.

Ajattelin todella pitkään, että kun minulla on lapsi, en ole enää lapseton. Vuoden kuluttua synnytyksestä olen saanut huomata, että lapsettomuus seuraa minua edelleen.

Valitsin aikoinaan kertoa melko avoimesti lapsettomuudestamme ja hoitojen sujumisesta. Olen kertonut meistä jopa lehdessä omalla nimelläni ja kuvallani. Silti en haluaisi, että tutut tai vieraat muistuttavat asiasta.

Pari kertaa olen siis ollut tilanteessa, jossa lapsestamme on puhuttu ja minua on onniteltu "kauan kaivatusta ja paljon toivotusta lapsesta". On oikeastaan omituista, että se tuntuu epämukavalle. Nämä ihmiset toivovat minulle hyvää ja osallistuvat onneeni tällä tavalla. Lapseni ei kuitenkaan ole minulle ensisijaisesti "kauan kaivattu" hedelmöityshoidon tulos, kuin palkinto pitkästä yrittämisestä. Haluan edelleen itse valita, milloin asiasta puhun, jos puhun.

Ärsyttävin tilanne on ollut silloin, kun onnittelija on ollut ihminen, jota en ole koskaan aikaisemmin tavannut ja jolle en takuulla ole itse asiasta kertonut. Ymmärrän toki, että läheisilleni on ollut varmasti tärkeää puhua asiasta jollekulle, onhan se ollut myös heille pieni kriisi. Hienotunteisuutta toivoisinkin niiltä, jotka ovat kuulleet tilanteestamme välikäden kautta. Ei se kai nyt niin paljon vaadi olla kuin ei tietäisikään.

Lapsettomuus seuraa meitä nyt myös siksi, että olemme päättäneet yrittää toista lasta. Ilman hoitoja, sillä niitä en enää halua kokea. Oli se kuitenkin sen verran raskasta. Elämme toivoen, ja samalla koko ajan muistutamme itseämme siitä, että tyttäremme saattaa jäädä ainoaksi lapseksemme.

Tyttövauvamme oli syntyessään 50 senttiä pitkä ja painoi melko tasan kolme kiloa. Noin viikon lasketun ajan jälkeen syntynyt pienokainen hurmasi meidät välittömästi.

Kotiuduimme sairaalasta viime viikon lopulla, viime päivät ovat kuluneet uudenlaista arkea opetellessa ja lapsen tapoihin totutellessa.

Näin tämä hedelmöityshoitokertomus sai onnellisen loppunsa. Toivottavasti myös sinun tarinallesi käy samoin.