Mies on puhunut pitkästä aikaa, siis vakavasti asioista, joista ei yleensä puhu. Olen kuvitellut, että tämä meidän lapsettomuus ei juurikaan paina hänen mieltään. Olen ollut väärässä. Se painaa hänen mieltään paljonkin. Olen pahoillani siitä, että en ole ymmärtänyt - vaikka kuinka olisinkaan voinut, kun toinen ei sano mitään. Mutta toisaalta ymmärrän, että asioista puhutaan sitten, kun ne on ajateltu siihen vaiheeseen, että niistä voi puhua.

Jollain tavalla taidamme olla eri vaiheessa tässä meidän prosessissa. Mies on nyt murehtinut sitä, että jos me ei voidakaan saada lasta. Minä olen murehtinut sen jo... Vuosi sitten? ehkä, tai ainakin jotain sinne päin. Ainakin sille tasolle asti, jolle sen voi tässä tilanteessa murehtia. Jos meille todella käy niin, se aiheuttaa surun, jota ei voi etukäteen surrakaan.

Mutta vaikka koko ajan tiedostan sen, että emme välttämättä koskaan saa lapsia, olen toiveikas. Odotamme hoitoihin pääsyä. Meitä ylipäätään voidaan hoitaa. Suurin osa hoidoissa käyvistä saa lopulta lapsen. Tilastot ovat vielä puolellamme.