Olen ollut viikonloppuna töissä ja käymässä ystävien luona. Olen aktiivisesti ollut puhumatta lapsettomuudesta ja perjantain pettymyksestä.

Asia ei muutu miksikään sitä vatvomalla. Toisaalta tiedän erittäin hyvin, että pettymys pitää käsitellä ja suru surra pois. En vain vielä jaksa. Ehkä sitten vähän myöhemmin.

Tiedän, millaisia vaiheita ihminen kokee kriisissä. Osaan sijoittaa itseni sille janalle. Olen sillä oikeastaan monessa kohtaa, sillä lapsettomuus ei ole vain yksi kriisi, se on monta. Yhden asian käsittelyssä olen pidemmällä kuin toisen. Tällä hetkellä päällimmäisenä on hoidon tuloksettomuuden aiheuttaman kriisin sokkivaihe, joka kestää vielä hetken, sitten tulee suru ja voimattomuus, josta voin ponnistaa eteenpäin.