Rintoja aristi jälleen eilen illalla, mutta onneksi en palellut enää samalla tavoin kuin aiemmin viikolla. Aamulla vihdoin alkoi se jo odotettu tuhruvuoto. Tää on niin tätä. Huomenna toivottavasti voin jo kirjata kolmannen kierron ekan päivän ja kuitata tämän menneen 29 päiväiseksi.

Tunteet ovat vähän heitelleet viikolla sellaisesta tavallisesta perustunnelmasta, joka on ihan myönteinen, ajoittaiseen alakuloon.

Minä olen tehnyt sen ratkaisun, että olen avoimesti puhunut tästä meidän projektista. Useimmiten se on tuntunut ihan järkevältä. Ihmiset kuitenkin ajattelee, että me tehtäis lapsia, kun mentiin naimisiinkin jo ja tietävät, että pidän lapsista. Ja sitten arvailisivat, että mikä on, kun lasta ei kuulu. Ja auta armias, jos joskus on juomatta alkoholia ihan vain sen takia, ettei tee mieli, niin johan sitä supatetaan, kun ei kuitenkaan kehdata kysyä suoraan.

Mutta välillä ei jaksaisi vastata kysymyksiin. Voisihan sitä sanoa, että ei halua puhua, mutta kun uskon, että se on ihan hyväntahoista utelua, niin en viitsi olla tyly. Kysymisen tulkitsen myötätunnonkin osoittamiseksi, vaikka ei se tietenkään pelkästään sitäkään ole. Pitäähän ihmisillä olla jotain puhuttavaa minunkin selkäni takana. Ehkä joku viaton ystävä joutuu sitten jonain päivänä sen kivahduksen kohteeksi - tulee sanottua napakasti ja ärtyneenä, että kyllä minä sitten ihan varmasti kerron, jos tulen raskaaksi.