Olen parina päivänä miettinyt isoa kysymystä. Tai paria toisiinsa kietoutuvaa. Miksi minä haluan lapsen? Haluanko minä ihan todella lapsen? Haluanko minä sitä niin paljon, että olen valmis kärsimään hoitoja ja mahdollisia pettymyksiä vielä jatkossakin?

Nuorena, parikymppisenä hupakkona, sanoin äidilleni, että en halua lapsia. Viisas äitini ei varoittanut sen kummemmin siitä, että mieli voi muuttua, totesi vain että "hyvä, en vielä haluaisikaan mummuksi". Sitten minulle noin 25-vuotiaana tuli vauvakuume, joka on ollut välillä voimakkaampi, välillä ei. Sopivaa isäehdokasta ei silloin ollut ja sitten kun sellainen löytyi, ei aika ollut hänelle oikea vielä vuosiin.

Nyttemmin biologisen kellon tikitys on heikentynyt. Tästä lapsiasiasta on yht'äkkiä tullut asia, jota teen, koska sovittiin, että näin tehdään.

Lapsi on meidän yhteinen juttumme. Mieheni on pitänyt aina itsestään selvänä, että hän vielä joskus on isä. Minä en ole enää vuosiin pitänyt itsestään selvänä sitä, että olisin joskus äiti. Silti halusin lasta. Haluan edelleenkin useimmiten. Juuri nyt vain on todella todella epävarma olo.