Viikonlopun olin harvinaisen huonotuulinen. Kiukuttelin, en jaksanut olla yhtään sosiaalinen (vaikka olisi pitänyt olla, kun olin juhlissa). Sunnuntaina sain huonotuulisuudesta tosin vauhtia verhojen ompeluun, joka on odottanut monta kuukautta oikeaa inspiraatiota.

Eilen maanantaina alkoi vähitellen tuska helpottaa, sain sanottua miehelle, että mistä kaikki kiikastaa. Olen aivan hirvittävän väsynyt hoitoihin, enkä ole enää ollenkaan varma, haluanko lapsen. En vain oikein tiedä, johtuuko se vain siitä, että tämä on niin vaikeaa. Vai onko kyse siitä, että biologisen kellon tikitys on loppunut.

Kun sen oli ääneen sanonut, oli jo vähän helpompi olla. Myöhemmin köllöteltiin yhdessä sängyllä ja sitten yht'äkkiä kaikki olikin paljon paremmin. Tänään onkin ollut jo sitten ihan normaali päivä. Paitsi että olen hikoillut ja palellut vuoron perään - hormoneja siitäkin kai voi syyttää.