Ajattelin todella pitkään, että kun minulla on lapsi, en ole enää lapseton. Vuoden kuluttua synnytyksestä olen saanut huomata, että lapsettomuus seuraa minua edelleen.

Valitsin aikoinaan kertoa melko avoimesti lapsettomuudestamme ja hoitojen sujumisesta. Olen kertonut meistä jopa lehdessä omalla nimelläni ja kuvallani. Silti en haluaisi, että tutut tai vieraat muistuttavat asiasta.

Pari kertaa olen siis ollut tilanteessa, jossa lapsestamme on puhuttu ja minua on onniteltu "kauan kaivatusta ja paljon toivotusta lapsesta". On oikeastaan omituista, että se tuntuu epämukavalle. Nämä ihmiset toivovat minulle hyvää ja osallistuvat onneeni tällä tavalla. Lapseni ei kuitenkaan ole minulle ensisijaisesti "kauan kaivattu" hedelmöityshoidon tulos, kuin palkinto pitkästä yrittämisestä. Haluan edelleen itse valita, milloin asiasta puhun, jos puhun.

Ärsyttävin tilanne on ollut silloin, kun onnittelija on ollut ihminen, jota en ole koskaan aikaisemmin tavannut ja jolle en takuulla ole itse asiasta kertonut. Ymmärrän toki, että läheisilleni on ollut varmasti tärkeää puhua asiasta jollekulle, onhan se ollut myös heille pieni kriisi. Hienotunteisuutta toivoisinkin niiltä, jotka ovat kuulleet tilanteestamme välikäden kautta. Ei se kai nyt niin paljon vaadi olla kuin ei tietäisikään.

Lapsettomuus seuraa meitä nyt myös siksi, että olemme päättäneet yrittää toista lasta. Ilman hoitoja, sillä niitä en enää halua kokea. Oli se kuitenkin sen verran raskasta. Elämme toivoen, ja samalla koko ajan muistutamme itseämme siitä, että tyttäremme saattaa jäädä ainoaksi lapseksemme.